matleenaylikoski.fi

Miksi auttaminen on niin vaikeaa? ”Haluaisin auttaa, mutta en osaa” -ajatus on estänyt monta hyvää tekoa niin omassa elämässäni kuin varmasti yhteiskunnassa yleensä. Toisaalta usein törmää siihen, että apua olisi tarjolla, mutta se ei löydä kohdettaan. Tai että tarjotaan apua, mutta se ei kelpaa. Tai autetaan, mutta väärällä tavalla. Autetaan, mutta lopputulos on jotain aivan muuta kuin odotettiin.

Ei liene liioiteltua sanoa, että toisen auttaminen on ihmisen perusominaisuus. Kukaan ei pärjää yksin. Yhteistyöllä ja omiansa suojelemalla ihminen on menestynyt pallollansa hämmästyttävän hyvin. Empatia, sympatia, lähelle päästäminen, toisen housuihin hyppääminen – tärkeitä asioita.

Kristinuskossa auttamista kutsutaan diakoniaksi, palveluksi. Voi sanoa, että auttaminen on kristityn kutsumus. Itse Mestari kutsuu siihen.

Tiesittekö, että sekä hyvinvointivaltion että suurten hyväntekeväisyysjärjestöjen juuret ovat kristillisessä kutsumuksessa?

Ennen (hyvinvointi)valtiota köyhien, orpojen ja vanhusten auttaminen oli toisaalta yksityisten ihmisten, toisaalta kirkon varassa. Vähäosaisia autettiin sekä armelaisuudesta että lain velvoittamana. 1800-luvun kuluessa sosiaalihuolto nykymielessä alkoi kehittyä: sosiaalihuollon tehtävät siirtyivät kirkolta ja maalaisyhteisöiltä yksitellen kuntien ja valtion haltuun. Kunnallisen sosiaalihuollon kehittyessä armeliaan auttamisen orientaatio oheni ja 1800-1900-luvun taitteessa vaivaisapua sai usein vain kovan kurin ja työnteon hinnalla. Silti solidaarisuus, lojaalius ja yhteisen hyvän jakaminen on nykyisenkaltaisenkin hyvinvointivaltion perusvire: ihmiset kannattavat hyvinvointivaltiota (=maksavat veroja) juuri siksi, että sen avulla varmistetaan riittävä apu avuntarvitsijoille. Saattaahan sitä itsekin olla joskus avun tarpeessa.

Ensimmäiset hyväntekeväisyysjärjestöt (orjuudenvastainen liike, lähetysjärjestöt, Punainen Risti) syntyivät 1800-luvulla ja sekä niiden perustajat että toimintaa ohjaavat arvot olivat hyvin kristillisiä. Amnestyn toiminnanjohtaja Frank Johansson kirjoittaa uudessa kirjassaan Hyvän tekemisen markkinat seuraavasti:

Kuvaavaa onkin, että lähes kaikkien auttamisen alan järjestöjen perustajilla – myös kirkkoihin ja lähetystyöhön kytkeytymättömillä järjestöillä – on vahva uskonnollinen tausta. Niin orjuudenvastaisen liikkeen, kansainvälisen Punaisen Ristin, Pelastakaa Lapset -järjestön, brittiläisen Oxfamin, yhdysvaltalaisen CAREn kuin Amnesty Internationalinkin takaa löytyy kalvinisteja, kveekareita ja erilaisia vapaakirkollisia protestantteja, joita ajoi uskonnollis-moraalinen velvoite tehdä hyvää. Michael Barnettin ja Janice Gross Steinin mukaan ”on vain hiukan liioiteltua sanoa, että ilman uskontoa ei olisi humanitarismia”. He toteavat myös, että ”humanitarismi, joka menettää tajuntansa pyhyydestä, on humanitarismi, joka lakkaa olemasta”. Riippumatta siitä, ovatko auttamisen alan järjestöt uskonnollisia vai sekulaareja, niiden olemukseen kuuluu luja usko transsendenssiin, johonkin itseä suurempaan, joka motivoi tekemään hyvää. Auttaminen on siis eräänlainen kutsumus.

(Kirjoitin muuten auttamisen kutsumuksesta jo aiemmin, täällä.)

Kun siis auttamisen lähtökohta on hyvä, motivaatio kohdallaan ja avuntarvitsijoitakin riittää, mikä siinä menee niin helposti pieleen?

Auttamisjärjestöillä ainakin menee lujaa. Frank Johansson esittelee kirjassaan hätkähdyttäviä käppyröitä: kuten että maailmanlaajuinen kehitysapu pohjoisesta etelään on vuosina 1990-2016 yli kaksinkertaistunut (65 miljardista dollarista 143 miljardiin dollariin). Samanaikaisesti järjestöjen ja muiden yksityisten toimijoiden kautta kulkeva apu on varovaisenkin arvion mukaan yli nelinkertaistunut.

Kuka muistaa, kuinka paljon paheksuttiin valtion kehitysapuleikkauksia vuoden 2015 paikkeilla? Olin itsekin tosi käärmeissäni. Noissa uutisissa kukaan ei ilmeisesti muistanut mainita, että Suomen antama kehitysapu oli kasvanut 90-luvun lama-ajan reilusta 200 miljoonasta eurosta 1400 miljoonaan euroon. Vaikka olen sitä mieltä, että kyllä sitä kehitysapua kestääkin kasvattaa, niin kyllä nuo luvut olisivat tuoneet leikkauksille vähän näkökulmaa.

Yhtä aikaa kasvaneiden rahavirtojen kanssa auttamisen markkinat ovat muutenkin kehittyneet huimaa vauhtia. Hallitusten ja hallitustenvälisten organisaatioiden (EU, YK) rinnalla apua välittävät kymmenet tuhannet kansalaisjärjestöt. Frank Johanssonin mukaan alaa hallitsevat kuitenkin muutamat isot kansainväliset järjestöt, joiden logot tunnetaan yhtä hyvin kuin suurten yritysten.

Auttaminen ei niissä enää ole vapaaehtoistyötä vaan ammattilaisten pyörittämää toimintaa, jossa voi pätevöityä, edetä ja tehdä uraa kuten millä tahansa muulla alalla. Järjestöjen sisäinen työnjako on eriytynyt, ja niissä työskentelevät eivät ensisijaisesti tee työtä kutsumuksesta auttamiseen vaan ovat vaikuttamisen, viestinnän tai varanhankinnan melko hyvin palkattuja asiantuntijoita. Kuten kaikilla aloilla myös auttamisessa järjestöt kilpailevat keskenään näkyvyydestä ja sitä kautta rahoituksesta.

Yhtä aikaa auttamisen markkinoiden kehittyessä ja järjestöjen ammattimaistuessa maailman hätä ei ole suinkaan helpottanut. Avuntarvitsijoita on yhä enemmän eikä mikään apu tunnu riittävän. Frank Johanssonin mukaan ongelma on sekä auttamisen tavoissa (palaan siihen myöhemmin) että ennen kaikkea maailmantalouden rakenteissa, joita avustusjärjestöt eivät pysty muuttamaan. Tai eivät ehkä haluakaan muuttaa?

[—] hyvän tekemisen ytimessä on vahva usko ja tahto muuttaa maailma paremmaksi paikaksi kaikille. Ellei näin olisi, toiminta olisi läpeensä tekopyhää. Siksi ei ehkä olekaan niin paradoksaalista, että hyvän tekemisen markkinoiden ankarimmat kriitikot löytyvät alan sisältä, äänekkäimmät tosin usein sen liepeiltä. Monella auttamisen alan tutkijalla on tausta järjestötyöntekijöinä. He ovat vuosikausia seuranneet auttamisen alan kehittymistä, sen uusia muotivirtauksia ja käytäntöjä. He ovat ymmärtäneet sekä auttamisen rajoituksia että sisäisiä ristiriitoja muita syvemmin. He tajuavat, että maailman oikeudenmukaisemmaksi muuttamiseen tarvitaan paljon enemmän kuin häilyvää hyväntekeväisyyttä: tarvitaan poliittisia toimia ja laajoja globaaleja rakenteellisia uudistuksia. Tämän monimutkaisemman viestin menestyksellinen välittäminen suurelle yleisölle on kuitenkin paljon vaikeampaa kuin apua vetoavasti katseellaan pyytävän lapsen kuvan näyttäminen. Vaikeampi viesti kun vie vääjäämättä kohti polkua, joka asettaa meidät länsimaiset (hyväntekijät mukaan lukien) enemmän ongelmaksi ja esteeksi kuin sankarin asemaan.

Järjestelmän sisäiset kriitikot puhuvat epäkohdista toisilleen mutta harvemmin julkisuudessa, sillä se paljastaisi alan omat aiemmat virheet ja sen haavoittuvuuden ja riittämättömyyden sekä lisäisi vettä myllyyn koko alaan vihamielisesti suhtautuville. Toisaalta hiljaisuuteen liittyy pelkoa, että kritiikki omaa työtä kohtaan tai asioiden tekeminen liian monimutkaisiksi karkottaa lahjoittajat, joiden turvin ala on rakennettu ja joiden ansiosta se on kasvanut. Parempi siis olla hiljaa ja antaa munivan kanan munia.

Paradoksaalista on sekin, että auttamisjärjestöt ovat käytännössä syntyneet globaalin epätasa-arvon perustuksille. Kukoistava orjakauppa synnytti orjuudenvastaisen liikeen. Kauhistuttavat sodat synnyttivät sodan uhreja auttavat järjestöt. Monet järjestöt alkoivat vahvistua 1970-80-luvuilla, jolloin kehitysmaiden hyvinvointivaltiokehitys tyssäsi rakennesopeutuksiin: Entiset siirtomaat olivat velkaantuneet öljykriisin seurauksena, jolloin länsimaat maailmanpankin johdolla alkoivat vaatia niiltä tiukkaa menokuria. Ikään kuin laastariksi menetettyjen sosiaalipalveluiden tilalle länsimaat alkoivat rahoittaa kansalaisjärjestöjen kehitysaputyötä. Jos entiset siirtomaat olisivat saaneet rauhassa kehittyä hyvinvointivaltioiksi (tai edes aidoiksi demokratioiksi), kehitysapua ei nyt ehkä tarvittaisi ollenkaan.

Frank Johanssonin mielestä auttamisen markkinoiden ydinongelma on siis siinä, että se on joutunut sopeutumaan/antamaan periksi uusliberaalille markkinataloudelle. Se toimii sen ehdoilla. Se elää siitä. Se ei pysty muuttamaan sitä, vaikka muutos olisi todellisen kehityksen avain. (Muistin virkistykseksi: uusliberaalin markkinatalouden voi määritellä vaikka kaikesta sääntelystä vapaaksi markkinataloudeksi tai Johanssonin tapaan ”laajana kulttuurisena ja yhteiskunnallisena viitekehyksenä, joka muokkaa ajatteluamme hallinnasta, kulutukseseta ja identiteetistä. Tästä näkökulmasta uusliberalismi lupaa vapautta ja mahdollisuuksia mutta tarjoaa sen sijaan eriarvoisuutta ja epävarmuutta”. Filosofia.fi-sivustolla on käsitteestä laaja esitys.

Toinen perustavanlaatuinen auttamisen ongelma on se, että usein auttajat eivät tiedä mitä tekevät.

Frank Johanssonilla on tästä useita hyytäviä esimerkkejä. Biafran sota (1967-1970) on niistä ensimmäinen. Lännessä uutisoitiin kansanmurhasta ja sen seurauksena syntyneestä nälänhädästä, vaikka myöhemmin osoittautui, ettei mitään kansanmurhaa ollut tapahtunut. Järjestöt käynnistivät maailman siihen saakka suurimman apuoperaation, joka kohtasi vakavia epäonnistumisia, kun useita avustustyöntekijöitä kuoli Nigerian armeijan hyökkäyksissä.

Neuvottelut osapuolten kanssa eivät tuottaneet tulosta, ja lopulta Punainen Risti päätti vetäytyä. Oxfam, jolle tämä oli vasta toinen järjestön itsensä toteuttama operaatio, irtaantui yhteistyöstä muiden toimijoiden kanssa ja käynnisti ison julkisuuskampanjan, jossa Britannian hallitusta syytettiin kansanmurhan sallimisesta. Oxfam, muiden mukana, oli täydellisesti nielaissut biafralaisosapuolen näkemyksen sodasta.

Kesällä 1970 Biafra antautui. Mitään kansanmurhaa ei ollut tapahtunut, mutta eri arviot sodassa tai nälkään kuolleiden ihmisten määrästä vaihtelivat 600 000:n ja kahden miljoonan välillä. Selvisi myös, että apu oli itse asiassa pitkittänyt sotaa, koska Biafran hallitus oli käyttänyt sitä oman valtansa pönkittämiseen.

Vuosina 1984-1985 Etiopiassa oli sisällissota ja siellä nähtiin nälkää. Nälänhätä tuli kansainväliseen tietoon, kun BBC uutisoi siitä poikkeuksellisen koskettavalla tavalla. 470 miljoonaa ihmistä eri puolilla maailmaa näki uutisen, ja alkoi ennennäkemätön, kansainvälinen avun vyöry. Mm. julkkikset keräsivät valtavia summia konserteillaan ja levytyksillään. Luulisi, että nälänhätä olisi hellittänyt, mutta päin vastoin. Johanssonin mukaan nykyään vallitsee laaja konsensus siitä, että Etiopian apuoperaatio, jota YK koordinoi, oli kaoottinen ja lopulta suuri epäonnistuminen.

Etiopian hallitus takavarikoi apua omiin tarkoituksiinsa ja käytti lähes vastaavia summia asehankintoihin samanaikaisesti, kun otti vastaan apua. Pahimmille nälkäalueille päätyi vain noin 15 prosenttia avusta. Apujärjestöt ja nälänhädästä raportoineet toimittajat välttelivät sodasta puhumista, [nälänhädän syyksi kerrottiin poikkeuksellinen kuivuus] koska uskoivat tämän vaikeuttavan apuoperaatioita ja vaikuttavan haitallisesti keräystuloihin, jotka joillakin järjestöillä tuplaantuivat.

Surullista oli sekin, että kun tutkijat halusivat tutkia Etiopian tapahtumia vuonna -87, YK kieltäytyi yhteistyöstä.

Sen sijaan, että Biafran herättämiin vaikeisiin kysymyksiin olisi tartuttu, Etiopiassa sementoitiinkin aiemmasta kriisistä alkanut kehitys. Tästä eteenpäin kriisiauttaminen olisi median ja järjestöjen yhteisvoimin rakentama sankaritarina, josta sekä paikalliset taustat että laajemmat poliittis-taloudelliset kysymykset loistaisivat poissaolollaan.

Auttamisen ongelmat tiivistyivät Somaliassa, jossa nälänhätä puhkesi vuonna 1992 pitkään jatkuneen hajoamissodan seurauksena. Sodan aikana muutama apujärjestö oli pysynyt Somaliassa, suurimpana Punainen Risti. Järjestö oli joutunut luopumaan kahdesta perusperiaatteestaan, kun se ensimmäistä kertaa palkkasi aseistettuja vartijoita eli sodan osapuolia vartioimaan ruokavarastoja. Toisaalta Punainen Risti tietoisesti salli näiden palkattujen vartijoiden varastaa ruokaa, koska tiesi, että näin ruoka päätyisi avun tarvitsijoille. Nämä kompromissit toimivat niin kauan kun Punainen Risti sai toimia rauhassa, mutta toimittajien ja muiden järjestöjen tullessa paikalle kesällä 1992 järjestelmä romahti. Nälänhädän yltyessä syntyi nälkäreportaasien tulva, jotka olivat aggressiivisempia kuin ennen, ja jossa ruokaa varastavat sotilaat esittivät uutta roolia tutussa auttamisen tarinassa. Yhdysvaltain presidentti George Bush vanhempi päätti käynnistää ruokakuljetukset Somaliaan.

Vaikka syksyllä 1992 nälänhätä oli jo hiipumassa, mediasirkuksen käynnistämää prosessia ei voitu enää pysäyttää. Yhdysvaltalaiset järjestöt CARE, Oxfam-America ja IRC sekä Yhdysvaltain hallituksen kehitysaputoimisto vaativat kansainvälistä väliintuloa avun takaamiseksi, ja presidentinvaalit Bill Clintonille hävinnyt George Bush päätti lopettaa uransa ”uuden maailmanjärjestyksen” arkkitehtina lupaamalla 30 000 yhdysvaltalaista sotilasta paikalle turvaamaan avun jakamisen. Pian sen jälkeen YK:n turvallisuusneuvosto pätti humanitaarisesta interventiosta.

Aikaisin aamulla 9. joulukuuta 1992, koko maailman median odottaessa rannalla, ensimmäiset yhdysvaltalaiset joukot nousivat maihin Mogadishussa. Aikaeron ansiosta koko operaatio pystyttiin lähettämään suorana Yhdysvalloissa television iltauutisissa. Merijalkaväki otti pian haltuunsa kaupungin lentokentän (joka tosin oli jo jonkin aikaa ollut pakistanilaisten YK-sotilaiden hallussa). Parin kuukauden sisällä ilmoitettiin, että operaatio oli onnistunut, nälkä oli ohi. Tämä pitää paikkansa, mutta niin olisi käynyt myös ilman väliintuloa.

Nouseeko sinun rinnastasi tässä kohtaa syvä huokaus? Niin on tainnut nousta Johanssoninkin rinnasta. Hän jatkaa:

Tarina voisi loppua tähän, mutta valitettavasti se jatkuu. YK:n joukot riitaantuivat paikallisen johtajan Mohamed Farah Aididin kanssa, koska tämä piti heitä puolueellisina. Muutaman ampumavälikohtauksen jälkeen YK päätyi etsintäkuuluttamaan Aididin sotarikollisena ja yhdysvaltalaiset pommittivat hänen tukikohtaansa. Humanitaarisista sotilaista oli monen paikallisen näkökulmasta tullut miehittäjiä. Heidän tyytymättömyyteensä vaikuttivat varmasti myös YK-sotilaiden tekemät sotarikokset, joista löytyy todisteita.

Lokakuussa 1993 käytiin taisteluja, joissa kuoli 18 yhdysvaltalaista sotilasta. Puoli vuotta myöhemmin yhdysvaltalaiset joukot jättivät Somalian, YK:n sotilaat vuotta myöhemmin. Somaliassa sota on jatkunut jossain muodossa tähän päivään saakka, eikä maassa ole vieläkään täysin toimivaa hallitusta. Hengästyttävän heikko lopputulos auttamisoperaatiolle, jolla oli käytössään koko länsimainen kalusto: avustusjärjestöt, media, julkkikset, YK-rauhanturvaajat ja Yhdysvaltain armeija.

Somaliassa lähes kaikki aiempien suurten hätäapuoperaatioiden ongelmat tiivistyivät: järjestöt eivät ymmärtäneet poliittista kontekstia, niiden välinen kilpailu oli kovempaa kuin koskaan, kuvakerronta oli entistä raadollisempaa ja tiedotusvälineiden raportit olivat suoria lähetyksiä. Lisäksi paikallisen hallituksen puuttuessa järjestöt pystyivät tekemään mitä halusivat, sillä ne olivat jonkin aikaa sotivien osapuolten lisäksi ainoa paikalla oleva hallinto, joka vastasi ruoanjakelusta ja terveydenhuollosta. Vapaus muuttui pian ongelmalliseksi, kun järjestöt huomasivat olevansa paikallisten sotivien osapuolten armoilla. Sääntöjä ei ollut, ja palkatut vartijat ja aputoimituksista sotilaille maksetut palkkiot kyseenalaistivat järjestöjen puolueettomuuden täysin. Lopulta järjestöjen välinen kilpailu ja niiden heikentynyt turvallisuus johti vaatimukseen sotilaallisesta väliintulosta enemmän järjestöjen kuin paikallisten ihmisten suojelemiseksi [lihavointi kirjoittajan].

Ruandan kansanmurhassa avustusjärjestöt luulivat pakolaisleireille paenneita hutuja kansanmurhan uhreiksi, vaikka todelliset uhrit, tutsit, oli jo tapettu. Media levitti kuvia ruumiskasoista, joissa makasi koleran tappamia hutu-pakolaisia, ei suinkaan kansanmurhan uhreja.

Maailma uskoi auttavansa kansanmurhan uhreja, mutta itse asiassa kaikki apu meni siihen syyllistyneille. Monet apujärjestöistä tuskin tekivät mitään hyödyllistä mutta kilpailivat kuitenkin mediahuomiosta muiden kanssa.

Aivan oma lukunsa ovat ”kehitysprojektit”, jotka eivät kehitä mitään järkevää. Kuten kaivot, joissa ei ole vettä tai teknologia, jota ei osata käyttää. Mutta tältä teemalta säästän teidät.

Kiitos, jos jaksoit lukea tähän asti. Tiedän, että tämä on masentavaa, mutta kirjoitan silti. Täytyy ihailla Frank Johanssonia, joka kirjoittaa näistä epäkohdista boksin sisäpuolelta käsin, omilleen – ja mikä hurjinta – arvostelijoilleen.

Onkin hämmästyttävää, miten vähän Hyvän tekemisen markkinat (jonka Gaudeamus julkaisi 2017) on herättänyt ainakaan näkyvää keskustelua. Kehitysyhteisöjen kattojärjestö KEPA sentään uutisoi kirjasta, samoin Talouselämä. Yle on haastatellut Johanssonia Mikä maksaa -ohjelmassa ja aiemmin Olga Ketosen ohjelmassa. Olisin odottanut, että vähintäänkin kehitysavun kriitikot olisivat nostaneet metelin. Ehkä en ole oikeilla foorumeilla.

Ylen haastattelussa Frank Johansson sanoo, ettei tarkoita kirjallaan sitä, että avustusjärjestöille ei pitäisi antaa rahaa. Painotan, että minäkään en ajattele niin.

Sen sijaan Johansson kehottaa ymmärtämään, miten auttamisen ala toimii. Samassa haastattelussa hän sanoo, että esimerkiksi Amnestyssä vielä 80-luvulla 80 prosenttia toiminnasta oli vapaaehtoisten pyörittämää. Nyt suhde on päinvastainen: 80 prosenttia toiminnasta on palkattujen ammattilaisten käsissä ja vapaaehtoisten toiminta on lähinnä symbolista. Kirjassaan Johanssaon kirjoittaa Patrick Reinsboroughin sanoin, että järjestöjen sisällä vallitsee ”pelottavan laajalle levinnyt omahyväisyys, että yhteiskunnan muuttaminen on erikoistunut ammatti, […] että palkattu henkilökunta riittää pelastamaan maailman”. Toisenlaisiakin ääniä on: Johanssonin mukaan uusliberaali globaalisaatio pakottaa järjestöt sellaiseen rautahäkkiin, missä työntekijät eivät viihdy. Monilla järjestöihmisillä onkin kaipuu kansanliikkeestä.

En usko, että maailmaa voi muuttaa merkittävästi vain ammattilaisten voimin vaan siihen tarvitaan myös laajoja ihmisjoukkoja, jotka haluavat olla mukana vaikuttamassa poliittisiin päätöksiin muullakin tavalla kuin lahjoittamalla.

On tietysti huomattava, että Biafran, Etiopian, Somalian, Ruandan jne. tapahtumista on menty eteenpäin. Teknologiset innovaatiot ja tieteellinen kehitys ovat tuoneet uusia auttamisen välineitä. Internetin tulo ja tiedonsiirron vallankumous yleensä on tehostanut järjestöjen toimintaa monella tavoin. Sisäinen ja ulkoinen viestintä on lisääntynyt, varainhankinta mullistunut ja uusien ideoiden käyttöönotto helpottunut. Perinteisen median valta on ratkaisevasti vähentynyt ja kriiseistä saatu tieto lisääntynyt. Toiveista huolimatta internet ja some ei silti ole luonut monipuolista ja hedelmällistä keskustelua kehitysavusta. Trollit hallitsevat somekeskustelua ja kilpailu yleisön huomiosta johtaa ilmiöiden yksinkertaistamiseen ja popularisointiin (=kissavideoilmiö).

Mitä Frank Johansson ehdottaa auttamismarkkinoiden ongelmien ratkaisuksi? Vastaus on monitahoinen ja vaikea, mutta yritetään. Ensinnä kertauksena keskeinen ongelma:

Kirjan esille nostama keskeinen dilemma on kuitenkin, että järjestöjen auttamistyötä tehdään ja se kasvaa poliittis-taloudellisessa järjestelmässä, uusliberalismissa, joka itsessään tuottaa globaalia epäoikeudenmukaisuutta ja eriarvoisuutta ja jota kukaan ei hallitse. Uusliberalismi on edellytys järjestöjen menestymiselle. Vaikka järjestöt kuinka kasvaisivat, ne eivät kuitenkaan pystyisi tavoittamaan kaikkia apua tarvitsevia ihmisiä, joita järjestelmä koko ajan tuottaa lisää. Hyväksymällä varsin kritiikittömästi uusliberalismin järjestöt eivät ole luomassa globaalia hyvinvointia, jossa kaikille taataan apua heidän tarpeensa mukaan, vaan ne ylläpitävät lahjoittajien almujen varassa toimivaa valikoivaa hyväntekeväisyyttä.

Ensinnäkin Johansson perää solidaarista globalisaatiota ajavia kansalaisjärjestöjä ja -liikkeitä. Tälle voisi olla saumaa nyt, kun vallitsevaa yhteiskunnan järjestystä niin ponnekkaasti vastustetaan mm. Iso-Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Vaikka Brexitin ja Trumpin ajamat muutokset ovat pikemminkin nationalistisia kuin globaaleja, on myös olemassa ”vihaisten nuorten naisten joukko”, joka elää tilanteessa, jossa taloudellinen ja ekologinen kriisi on jo puhjennut. Jos nuoret kiinnostuvat uudella tavalla maailmanjärjestyksestä ja etsivät vaihtoehtoja, auttamisjärjestöt voisivat tulla paikalle ja tarjota siihen materiaalia. Voisivatko järjestöt, jotka nykyisellään keräävät huomiota lähinnä itseensä tyytyväiseltä rikkaalta keskiluokalta, olla niin ketteriä?

Jos auttamisen alan isot järjestöt jatkavat kaupallisten yritysten kanssa flirttailua ja keskinäistä kilpailua kasvusta ja vaikutusvallasta sen sijaan, että tarttuisivat kriittisemmin uusliberalismikytkentöihinsä, ne eivät ole osa muutosta vaan osa ongelmaa. Poliittisen muutoksen hakeminen ei ole helppoa, mutta se on oikeudenmukaisemman ja reilumman yhteiskunnan näkökulmasta paras mahdollinen vaihtoehto.

Johanssonin mukaan brittiläinen kehitystutkija Ben Ramalingam nostaa esiin kolme auttamisen alalla tarvittavaa muutosta: alan rahoitusta on mietittävä uudestaan, alan kekseliäisyyden täytyy ylettyä muuhunkin kuin nokkelaan markkinointiin ja järjestöjen tulee miettiä enemmän maailmaa ja vähemmän itseään. Järjestöjen pitäisi vähitellen irrottautua maiden hallitusten rahoituksesta ja pohtia enemmän yhteistyötä sekä rahojen kanavoimista laajemmin etelän organisaatioihin. Niiden taas pitäisi käyttää varat ja järjestää asiansa haluamallaan tavalla, ilman välikäsiä. Käytännössä tämä tarkoittaisi länsimaisten järjestöjen asteittaista vetäytymistä käytännön projekteista etelässä. Lisäksi humanitaarisen avun pitäisi irtautua politiikasta. Tämä voisi joissain tilanteissa tarkoittaa, että hätäavun toimijat kieltäytyisivät osallistumasta sellaisiin hankkeisiin, joissa auttamisen varjolla itse asiassa ajetaan sotilaallisin voimin lännen haluamaa yhteiskunnallista muutosta.

Johansson ehdottaa myös järjestöjen viestintään isoa ajattelutavan muutosta.

Sen sijaan, että [järjestöt] avoimesti puhuisivat alan sisäisistä ristiriidoista ja kannustaisivat pohtimaan niitä, ne sulkevat keskustelun. Erilaisista taustoistaan ja historioistaan huolimatta ne kaikki tarjoavatkin samanlaisia yksinkertaisia ”kerronnalliseen häkkiin” pakotettuja, asiantuntijuuteen perustuvia valmiita ratkaisuja kaikkiin maailman ongelmiin. Näiden suljettujen tarinoiden sijaan toivon monitulkintaisuuden (ambiguity) ja epävarmuuden tunnustamista ja kriittistä itsereflektiota kaikkeen hyvän tekemiseen. Harva auttamisen ammattilainen on kuitenkaan niin varma omien ratkaisujensa erinomaisuudesta kuin ehkä julkisuudessa antaa ymmärtää. Valintojen arvopohjasta ja kompromissien tekemisen kipeydestä pitäisi puhua.

Nyt jätän hetkeksi Frank Johanssonin rauhaan ja kysyn, miten kävisi ratkaisuksi sellainen dramaattinen ajattelutavan muutos, että annettaisiinkin avun tarvitsijoille silkkaa rahaa, jolla he voisivat auttaa itse itseään? Ei aaseja, vuohia, mikroyrityksiä, kaivoja, kouluja – vaan rahaa. Kolumnisti Jani Kaaro käsittelee tätä kysymystä ansiokkaasti Seurassa julkaistussa kolumnissaan.

Köyhän ongelma on lähtökohtaisesti se, että hänellä ei ole rahaa. Jos hänellä olisi rahaa, kukaan ei sanoisi häntä köyhäksi. Siksi on melko yllättävää millaista vastarintaa herättää sellainen ajatus, että köyhän köyhyys hoidettaisiin pois antamalla hänelle rahaa. Jos köyhä on kehitysmaan köyhä, ostetaan lehmä tai rakennetaan kaivo. Jos köyhä on länsimainen työtön, lähetetään motivaatio- tai LinkedIn -kurssille kuuntelemaan, miten osaamista voi päivittää. Mitä vain, kunhan ei anneta rahaa.

Jotta asia ei muuttuisi vahingossakaan yksinkertaiseksi, kerron lyhyesti vielä oman kokemukseni vastikkeettoman rahan antamisesta romanikerjäläisille: se ei vain toimi. Romaniystäväperheemme ensisijainen ongelma ei ole se, että heillä ei ole rahaa, vaan se, että edes rahalla ei saa vakiintunutta elämää. Jos joskus saa rahaa, se menee velkojille, lahjuksia vaativille viranomaisille, pulassa oleville sukulaisille. Ennen kaikkea rahaa kuluu Euroopassa reissaamiseen: lyhytjänteiseen ja epätoivon sävyttämään ”uuden mahdollisuuden” etsimiseen, jota eurooppalainen yhteiskunta edesauttaa sallimalla romaneihin kohdistuvan törkeän syrjinnän ja rasismin. Kun kerjäläisyyttä ilmiönä yritetään yhtä aikaa suitsia ja kitkeä pois katukuvasta, nykyisenkaltainen romanikerjäläisralli on valmis.

Käsitykseni mukaan romanit tarvitsisivat ennen kaikkea työtä ja sitä myötä vakituista asettumista jonnekin, missä yhteiskunta voisi ulottaa heihin edes peruspalvelunsa. Tällä hetkellä suuri osa romanilapsista ei käy koulua, ei saa terveydenhuoltoa eikä koskaan opi elämään tavallista elämää, koska kerjäläisyys ei anna siihen mahdollisuutta. Kerjäläisyyttä elämäntapana, identiteettinä ja kohtalona ei taltuteta rahalla, vaan tarjoamalla työmahdollisuuksia, koulutusta ja terveydenhuoltoa – siis perinteistä kehitysapua, jota Frank Johansson kritisoi kokonaisen kirjan verran.

Huomatkaa, että juuri romaneille sitä perinteistä kehitysapua ei anneta (asuvat kai väärässä maanosassa). Kehittyvissä maissa taas annetaan paljon ja monenlaista, mutta ei silkkaa rahaa, joka kenties kuitenkin auttaisi kaikkein eniten. Entäpä jos naapurisi tai ystäväsi joutuu ongelmiin, millaista apua hänelle pitäisi antaa?