Journalismikritiikki ja yleisön luottamus journalismiin on kiinnostanut minua opiskeluajoista asti. Ehkä kiinnostuksen takana väreilee pieni epäilys siitä, että journalismi ei ole niin eettistä ja oikeudenmukaista kuin se sanoo olevansa.
Opiskellessani tiedotusoppia Tampereen yliopistossa vuosina 2006-2009 perustimme opiskelukavereiden kanssa Kiila-nimisen blogin, johon kirjoitimme journalismikritiikkiä nuoren ihmisen innolla. Lyhyen elämänsä aikana Kiilablogi pääsi esille sekä Turun ylioppilaslehti Tylkkärissä että Journalistissa.
Blogit ovat verkkoviestintää puhtaimmillaan. Ne ovat syntyneet internetissä ja ne hyödyntävät verkon ominaisuuksia, erityisesti hyperlinkkiä, verkkonatiivin luontevalla otteella.
Journalismikritiikin alustaksi blogit sopivat erityisen hyvin: ne pystyvät kommentoimaan online-uutisointia reaaliaikaisesti, niiden julkaisukynnys on matala, portinvartijoita ei ole, ja lisäksi potentiaalinen lukijakunta on suuri.
Blogeja kirjoittaa melko pieni osa suomalaisista (5–7%), ja heistäkin vain murto-osa kirjoittaa journalismikriittistä blogia. Sen sijaan blogeja lukee nuoresta väestöstä reilu puolet, keski-ikäisistäkin kolmannes. Varsinkin verkossa aktiivisesti viihtyvälle nettikansalle blogit ovat tärkeä tiedonlähde. Jos tarvitaan tietoa siitä, mitä nettikansa journalismilta haluaa, sitä on perusteltua kysyä bloggaajilta, joiden journalismikritiikki on usein artikuloitua ja analyyttista.
Tämän tutkimuksen tehtävänä oli piirtää kokonaiskuvaa suomalaisten blogien journalismikritiikistä. Tutkimuksella etsittiin vastauksia kysymyksiin millaisia journalismikriittisiä blogeja suomalaisesta blogosfääristä löytyy, mitä niissä kritisoidaan, kuka niitä kirjoittaa ja paljonko niillä on lukijoita. Tutkimuksessa kysyttiin myös, olisiko blogeilla antaa journalismille eväitä murentuvan luottamuksen vahvistamiseen sekä taloudellisesta ja laadullisesta kriisistä selviämiseen.
Tutkimuksen aineisto koostuu 51 journalismikriittisestä blogista kerätystä tekstiaineistosta sekä kyseisille bloggaajille lähetetyn tutkimuskyselyn tuloksista. Aineiston ulkopuolelle on rajattu päivätyön puolesta bloggaavat toimittajat sekä kansalaisjournalistiset uutisblogit.
Määrällinen sisällönanalyysi osoitti, että kolmannes blogien journalismikritiikistä kohdistuu journalismin puolueellisuutta ja sen tuottamaa vääränlaista tietoa kohtaan. Tässä kritiikissä journalismi nähdään sekä aktiivisena omien tarkoitusperiensä ajajana että tahdottomana juoksupoikana, joka kritiikittä kuuluttaa milloin minkäkin tahon viestiä. Viidennes kritiikistä kohdistuu journalismin viihteellistymiseen ja klikkien kalasteluun, ja kymmenesosa journalismin rakenteellisen ja taloudellisen muutoksen analysointiin.
Sanalla sanoen bloggaajien kritiikissä on kyse verkkojournalismin alennustilasta. Blogien ja bloggaajien mukaan mediataloissa ei ymmärretä eikä arvosteta verkon mahdollisuuksia journalismin avoimuuden, vuorovaikutuksellisuuden ja syvällisyyden lisäämisessä.
Bloggaajat peräävät journalismilta sekä asenne- että käytännöllistä muutosta. Heidän katsannossaan laadukas (verkko)journalismi olisi paitsi hitaampaa ja syvällisempää, myös merkittävällä tavalla avoimempaa kuin nykyään: yksinkertaisimmillaan avoimuus toteutuu linkkien, lähteiden julkistamisen, kunnollisten palautekanavien, hyvien oikaisukäytäntöjen ja itsekritiikin kautta. Toiseksi journalistien kuuluisi tunnustaa journalismin välttämätön subjektiivisuus ja kääntää se journalismin voitoksi. Tunnistamalla oman ideologisen kotipesänsä ja hiomalla yhteiskuntakriittisempää otetta työhönsä toimittajat voisivat tarjota yleisölle perusteltuja todellisuustulkintoja valheellisen totuuden asemesta.
Yhdistettynä avoimuuden periaatteisiin tällainen journalismi olisi vastaanottavainen yleisön arvioinnille ja kritiikille, ja tuottaisi näin reilumman ja todenmukaisemman kuvan maailmasta kuin vanha objektiivisutta tavoitteleva journalismi. Tällöin myös luottamus journalismiin lisääntyisi.
Lupauduin esittelemään graduni keskeiset tulokset Todenmukainen journalismi -kirjassa, jota kirjoitti tutkija Heikki Kuutti samannimisessä tutkimushankkeessa. Vahtikoirien verkkovartijat -niminen artikkeli on luettavissa täällä.
Journalismikritiikki on siitä jännä laji, että sitä harrastavat eniten ei-journalistiset toimijat. Journalistien kesken kollegoiden tekemisiä kohtaan ollaan enimmäkseen hyvin lojaaleja ja kritiikki on ulkoistettu Julkisen sanan neuvostolle. Siksi alan sisältä kumpuava journalismikritiikki saakin herkästi huomiota – sekä hyvässä että pahassa. Minäkin pääsin oitis lausahtamaan gradustani Journalistille.
Omaa alaa kriittisesti skannaava katse ei sammunut työelämässäkään. On vaikea olla pohtimatta esimerkiksi, miksi journalismi on välillä puolueetonta, välillä jonkin (tietysti hyvän!) asian puolella. Miten toimittaja voi yhtä aikaa olla maailmanparantaja ja analyyttinen tarkkailija? Miksi uutiskriteerit ovat mitä ovat? Millä perusteella juttuaiheet valikoituvat toimituskokouksissa? Mitkä sosiaaliset lait toimituksissa vallitsevat? Mitä ovat journalismin todelliset arvot?
Toimintani Sopiva-Sovittelujournalisteissaon ollut tässä mielessä hienoa ja ammatillisesti kasvattavaa. On terveellistä miettiä näitä asioita ääneen journalistikollegoiden ja tutkijoiden kanssa, ei pelkästään omassa päässä asioita pyöritellen. Keväällä 2022 tulin valituksi Keski-Suomen Journalistien puheenjohtajaksi, mutta ehdin valitettavasti hoitaa pestiä vain vuoden ajan. Journalistinen yhdistystoiminta on ollut minulle se liima, joka saa pysymään tällä muuten niin rikkonaisella alalla.
Myös yhdessä kirjoittaminen on minulle mieluista: Ensimmäisen sovittelujournalistisen juttuprojektini jälkilöylyinä syntyi yhteisartikkeli tutkija Mikko Hautakankaan ja Pia Vuolannon kanssa, otsikolla Sovittelujournalismin keinoin vaikeiden aiheiden kimppuun. Toimittajien ja tutkijoiden vuorovaikutusta pohdiskeleva artikkeli julkaistiin Tiedetoimittajien liiton toimittamassa kirjassa Viheliäs tiede ja muita vaikeita uutisia (Vastapaino, 2020).
Olin silti hyvilläni, kun sain mahdollisuuden ja syyn siirtyä jatko-opintoihin Tampereen yliopistoon v. 2020 Moniäänisyysmittari-projektin myötä. Osallistuimme Sopivan toimittajatiimillä Uutisraivaaja 2019-kilpailuun, jossa kehitimme kilpailutyönä data-analytiikkatyökalun, Moniäänisyysmittarin. Mittari kertoo mediatalojen arkistoihin perustuen, ketä mediassa on haastateltu ja millaisia haastateltavat ovat. Kilpailun (jota emme voittaneet) aikana minulle syntyi käsitys, että journalismin moniäänisyys on asia, jonka itsestään selvältä vaikuttavan pinnan alla on paljon kysymyksiä ja epäselvyyksiä. Toisaalta Moniäänisyysmittari, jonka olimme kehittäneet, oli ensimmäinen laatuaan Suomessa – eikä täysin vastaavaa löydy maailmaltakaan – ja tuntui tärkeältä, että hyvä aloite ei menisi hukkaan. Niinpä muotoilin väitöskirjani tutkimussuunitelman niin, että se sisältää sekä moniäänisyyden käsitteellisen puolen että sen mittaamisen problematiikan.
Väitöstutkimukseni tavoitteet ovat:
kehittää uutislähteiden moniäänisyyttä mittaavaa ja analysoiva työkalua, Moniäänisyysmittaria, ja kokeilla sitä eri toimituksissa.
selvittää, miten moniääninen journalismi ymmärretään suomalaisessa ammatillisessa keskustelussa ja millaista potentiaalia käsitteessä on journalismin kehittämiseksi 2020-luvun moniarvoistuvassa ja polarisoituvassa yhteiskunnassa.
Moniäänisyysmittarin kehittämiseen liittyviä monitieteisiä tutkimusprojekteja on rahoittanut JOKES, Media-alan tutkimussäätiö ja Suomen Akatemian Strategisen tutkimuksen neuvosto.
Toimittaja, tutkija, yhdistysaktiivi, projekti-ihminen… Kun on monta rautaa tulessa, jossakin on koottava lankoja yhteen. Tällä sivulla kerron itsestäni journalismin moniosaajana (About) ja kerään talteen kirjoittamiani kolumneja, raportteja, artikkeleita ja päiväkirjamerkintöjä.
matleenaylikoski.fi 